Sairaalakierros, osa 2

Osa 1 oli siis vuosi sitten Kiinassa, siellä sattui ja tapahtui. Ei se mitään, pieni ja sitkeä Puola päätti tulla kisaan mukaan. Miten tässä modernissa Davidin ja Goljatin kohtaamisessa oikein kävikään? Parasta kai aloittaa ihan alusta.

Oli sateinen ilta ja äiti ja sisko tulivat kyläilemään, suuntana oli toisin Berliini. Sieltä löytyi kiva hotelli, perheen pyörittämä varmaan satavuotiaassa talossa ja antiikkisessa hississä oli penkitkin ja autenttinen natina sekä tunnelma. Korkeat huoneet ja hienoja valokuvia huoneissa. Varsin kotoisa paikka. Me like. Seuraavan päivän Berliinikierroksellakin sai kävellä aivan riittävästi, muut meni turistibussilla, itse kävelin puoli päivää ympäri kaupunkia.

Päästiinhän sitä tietysti takaisin Szczeniinkin ja yksi kaunis yö sisko alkoi voida huonosti, me veikattiin ruokamyrkytystä ja aamulla kaikki näyttikin jo paremmalle. Työpäivän aikana toinen alkoi voida huonommin ja kaivelin mahdollisimman läheltä yksityisen klinikan, tietty kävelemällä lähimpään hotelliin ja kysymällä sieltä (firman käyttämän puhelinvaihde oli aina varattu), aika tuli. Tiskillä yksi puhui englantia, englanninkielinen tohtori löytyi ja aikaa kysellessä annettiin lappu, jossa oli joku numero ja kellonaika, hienoa tästä on hyvä jatkaa.

Klinikalle mennessä sisko oli jo niin huonossa kunnossa, että 500m matka mentiin taksilla. Lapussa lukee 27 ja 14:20. Aulassa oli juteltu, että kakkoskerrossessa. Siellä on huone 227, hoitajalta kysellessä se käy kassalla ja kertoo, että kerros alempana. Siellä on huone 127, nollakerroksessa on pelkkä aula. Siellä lappua näytettäessä katsotaan koneelta ja kirjoitetaan 125, joka osoittautui oikeaksi huoneeksi.

Kukaan ei kuitenkaan kertonut etukäteen, että ensin on käytävä kakkoskerroksessa rekisteröitymässä ja maksamassa, että saadaan oikeat dokumentit. Helvetti, sinne siis ja tiskin takana ei puhuta kuin pari sanaa englantia, mutta kyllä siitä selvitään. Kello on jo lähes kolme, takaisin vastaanotolle. Selviää, että toinen maaginen luku 27 on lääkärin jonotusnumero, muutaman potilaan jälkeen selviää, että viereisellä pariskunnalla on 21.. mitä vit? Jonon pituutta ja käyntien kestoa katselemalla päätyy nopeasti lopputulokseen, että pari tuntia menee. No onnistuttiin etuilemaan jonossa, kun muut oli lähinnä flunssapotilaita ja toinen taas hyvä, että pystyssä pysyy osastoa. Toisin sieltä tuli kuittaus, että jossain sisäelimissä tämä on ja täällä ei voida auttaa. Lappu mukaan ja osoite, sitten taksilla paikalliseen sairaallaan.

Siellä katsottiin vähän ympärille, että just joo. Jos yksitysklinikalla oli ankean näköistä ja liikaa ruukaa, niin se paikka oli kuin kauhuelokuvasta. Ränsistynyt sairaalla, jossa oli vain mies tiskin takana. Yllätten klinikka tuntui siistille, etenkin vessassa käydessä, hmm.. ei kunnolla valoja, piti jättää ovi auki, että näki olla pöntöllä ja rakennuksen vaikutelma oli sellainen, että se oli tehty sodan jälkeen, nostettu malja suurelle johtajalle ja sitten unohdettu antaa talonmiehelle rahaa hiilien ja korjaustarvikkeiden ostoon. Eikä muuten lämmityshiiliinkään, kun kyseessä oli pirun kylmä paikka. Aatteenpalohan ja hyvä puhehan korvaa tunnetusti puuttuvat resurssit.

Palvelu toimi silti mukavasti, englanti taipui klinkikkaa paremmin ja paljon nopeammin. Paljon paikasta toiseen juoskentelua ja tutkimuksia myöhemmin oltiin toisella puolella, rempattu, valoisa, ihmisiä ja muutenkin modernin oloista. Hyvän alun jälkeen siis Puola tippui kisasta Kiinan kanssa. Kiinassa oli sentään sairaalassa suljettuja kerroksia, ankean oloista ja niin paljon potilaita aulassa, huoneissa ja vähän käytävilläkin, että tuntui sille, että idea taisi olla käyttää vaikka kenkälusikkaa, että porukka mahtuu siihen osaan sairaalaan jossa on vielä sähköt ja vettä ei sada sisälle. Ynnä joka ikinen toimenpide käytiin erikseen maksamassa käteisellä aulan tiskillä.

Homma eteni mukavasti, odotusajat oli lyhyitä ja byrokratiaa ei ollut kauheasti. Henkilökunnalle siis isot kiitokset. Syyksi paljastui munuaiskivet, lähinnä siellä pystytiin saattamaan toista parempaan kuntoon. Tiputus etenin sen verran hitaasti, että napatiin taksi ja karattiin hetkeksi syömään, kun kello lähestyi kahdeksaa ja edellinen ruoka oli aamupala, samalla saatiin ostettua pikaisesti suomentuliaiset. Siskota tuli terveisiä, että tuli toinenkin tippa. Eli tullakkaan tullakkaan taksilla kotiin, joten ei kun sairaalan osoitetta kyselemään, ruokaa ja vettä reppuun ja taksilla takaisin sairaalaan. Sieltä päästiinkin onneksi pois toisen tipan loppuessa, eikä tarvinnut jäädä yöksi.

Enemmän tai vähemmän nukutun yön jälkeen alkoi reippaasti lääkkeiden haulla apteekista, jossa ei puhuttu sanaakaan englantia. Reseptillä ja rahalla homma hoituu, mutta sitten meno meni pantomiiniksi, kun yritti selvittää montako tablettia, mihin aikaan ja minne..

Viimein etappi olikin "järkkää kyyti" projekti. Olisi pitänyt tehdä aiemmin, mutta käydään tohtorilla visitti kun meni sarjaan ei tiedetä päästäänkö sairaalasta yöksi kotiin, vai ei excursioksi, niin se oli tekemättä. Olin vain selvittänyt pari firmaa jotka hoitaa kuljetuksia ja muistin aikataulut ulkoa.
Hmm. Junaan ei enää ehdi, firman käyttämän shuttlefirman nettisivut oli alhaalla, mutta omalle koneelle arkistoitu lippuvarauksen kopiossa oli numero.

Soitettaessa ei voittoa, ainoa bussi jolla ehtii on täynnä ja yksityisshutleen ei ole kuskeja. Stana. Tiesin enää yhden kuskausfirman siellä tärppäsi. Muut vaihtoehdot olisivat olleet nappaa taksi, joka suostuu ajamaan Berliiniin asti (ja toivoa, että se on halvempi, mitä shuttlefirman limo), tai hanki uudet lennot. Tässä vaiheessa se, puheluvarauksen jälkeen aikaa oli 40min ja se, että taksikuski ei karttaa näytettäessä osunut just kohdalle (saman aukion aivan toiseen laitaan isolle hotellille) ja osannut lainkaan englantia oli pieni vastoinkäyminen. Päästiin silti riittävän lähelle pysäkkiä. Bussi ei siis lähtenyt jostain firman edestä, vaan meni kaupungin läpi, tjsp ja normibussipysäkiltä ja ennakkoviisaana otin kannettavan mukaan, jossa oli netistä haettu kartta pysäkeistä avoimena selaimessa.

Oikea pysäkki löytyi ja ajoissa, joten äiti ja sisko pääsivät matkaan (loppumatka menikin niin sujuvasti, kuin olosuhteet antoi myöten ja sisko suomalaiseen sairaalaan) ja minä toimistolle. Työinto oli vain jossain ihan hukassa. Menee se päivä näemä horroksessa pikkuongelmia selvitellenkin.