Tauti osoittautui siis vatsataudiksi, joka vain alkoi perin korkealla kuumeella. Paremmin tuntevat tietävät, että jos oksennan, niin siinä vaiheessa en pysy enää jaloillanikaan, joten vatsatauditkin menevät tavallisesti ripuloiden. Niin myös tämäkin. Siinä vaiheessa kun yöllä pitää käydä kuudesti täristen ja palellen vessassa ei todennäköisesti kannata mennä töihin. Päiväkin meni siis kotosalla aina välistä vessassa juoestessa, mutta onneksi kuume alkoi laskea. Apteekista iltapäivästä ostetun mittarin mukaan oli "vain" 38.6, mutta olo oli jo paljon parempi mitä edellisenä iltana. En ehkä halua tietää kuinka paljon yöllä oli.. Niveliin ei sattunut, ei hikoiluttanut ja palellut samaan aikaan, vähän vain heikotti. Tietty vessassa käydessä oli kyllä aina asiasta riippumatta tasainen lorina.
Seuraavana aamulla herätessä tuoksahti vähän, jahas aavistuksen kostea pieru. Lakana ja patjansuojus mukaan ja koneeseen, sekä mies suihkuun. Hanaa käännettäessä on kasvoilla epäuskoinen ilme, mitä helvettiä, ei lainkaan vettä? Sama vahvistuu kraanaa kokeille, ei vettä. Itsensä nipistäminen ei olisi tuskin enää auttanut. Loistavaa, voiko päivä enää paremmin alkaa. Ei voi, mutta jatkua ainakin voi. Tilanne alkoi olla jo sen verran absurdi, että se enemmänkin huvitti, eikä itkettänyt.
Paperilla sai paikat pusattua ja päälle puhtaat vaatteet, eli pahin oli jo ohi. Aamulla vatsa oli vielä vähän pehmeä ja vessan pönttöä huuhtoessa tuli mieleen virhe, jos vesi ei palaakkaan heti, niin tämä olisi kannattanut tehdä myöhemmin. No pönttö ei reagoi, mitäh? Se oli yöllä valunut tyhjäksi. Tämäkin vielä. Jätän yhden vesihanan auki, että kuulen milloin vedentulo alkaa taas ja siirryn sohvalle horrostamaan. Onneksi katsottavaa tuli mukaan ja paljon, joten päivän ohjelma oli aika selvä. Toisin uusia laseja ei ollut, ilman "kunnollista" käsien pesua en koske piilareihin (ostin erän kertakäyttöisiä optikolta lasien valmistumimisen odottelua varten ja pesin kyllä kädet alkoholilla), joten vanhat lasit silmille. Kyllä ne siinä jotenkin pysyvät yhdellä sangallakin..
Herääminen oli siis vähän ennen kahdeksaa, joskus puoli kahden aikaan alkoi tulla vettä. Vähän ja kylmää, mutta sain kädet pestyä (viimeinkin), mutta sitten ilmaantui toinen ongelma. Muistatte varmaan, että vessanpöntössä ei ollut vettä aamulla. No nyt sitä riitti, vedenpaineen kohotessa vessanpönttö alkoi muistuttaa aina vain enemmän Niagran putousten miniatyyria. Tälle tarttisi tehdä jotain. Pöntön oma venttiili vaikuttaa olevan jumissa ja jos katkaisen pääventtiilistä vedentulon en saa pyykkiä pestyä. Hienoa. Pöntön venttiili ei ota kääntyäkseen, joten nykäisen sen irti. Hmm. Muovinen irtopää, kuten oletinkin. Tämä voi siis vaihtaa halutessaan, ei kun takaisin ja peri miehinen ratkaisu: lisää voimaa! Ruoste tai jotain antaa periksi, eikä muovi. Onneksi, joten vedentulo loppuu. Takaisin käännettäessä venttiili liikkuu taas kevyesti, jahas taisi olla sittenkin ruostetta. Puolalaiset putkimiehet, perkele. Tämähän on ihan uusi talo!
Pyykki pyörimään ja kun on joutunut jo 6h odottamaan suihkuun pääsyä, niin se saa odottaa vielä, niin voin heittää päällä olevat vaateet samalla pesuun. Suihkuun päästessä olikin sitten seuraava suu auki syndrooma. Ei vettä? Ei voi olla, taas! Pikainen mietintä, hetkinen, tämä suihku toimi huonosti tänne tullessa, putkitöiden takia vesi oli poikki, joten todennäköisesti sama vika on uusiutunut. Tässä päästiin siis taas alkukantaisen mieheyden lähteille. Eli paljain käsin kiinni letkun kiinnikkeestä ja vääntämään. Voima ja kiukku voitti työkalujen puutteen (pihdit olisivat kieltämättä olleet hieno lisä) ja letku irtosi.
Bingo, suodatin oli täynnä ruskeaa mönjää. Ei kun puhdistamaan ja ennen kiinnitystä valuttaamaan suihkusta vettä, että se ei mene samantien tukkoon, jos on sattumia vielä putkissa. Ei ole, kirkasta vettä, letku takaisin ja suihkuun. No aika pian huomaan olevani ruskean veden suihkussa. Jahas, ai nyt ne vasta tulee. Ei kun vesi valumaan ja odottelemaan, että se kirkastuu. Siihen ei onneksi mennytkään kovin kauaa. Olo on siis viimeinkin puhdas.
Nyt on jo vähän syöty, toistaiseksi ruoka on pysynyt sisällä, vaikka onkin vähän möyrinyt, vessanpönttö toimii taas (se korjaantui itsestään, kunhan aikansa oli avannut/sulkenut venttiiliä käyntien välillä, ei tarvinnut siis laitaa talonmiestä asialle, tai avata ja korjata itse) eli tätä vauhtia on ihan hyvin toivoa päästä huomenna töihinkin ja saada ehjät lasit nenälle.
Nyt on jo hyvin kaljan ansainnut olo, käyn siis parvekkella.
torstai 26. marraskuuta 2009
tiistai 24. marraskuuta 2009
Reissun huonoin päivä?
On olemassa aamuja, jolloin olisi vain kannattanut kääntää kylkeä ja jatkaa unia. Tämä oli yksi niistä. Aamun propagandapuheet, no joo. Ei juurikaan uutta, vaikka hauskahan se oli yrittää tulkata rivien välistä miten oikeasti menee.
Sitten se hupi vasta alkoikin, töissä selän takana on ilmastointi, joka kerrankin toimii. Eli villapaitaa päälle, kun vetää kunnolla selän kohdalla, laseja päästä ottaessa kuuluu naps. Pian lasit ja sanka ovat käsissä, ongelmana on vain se, että kädet eivät ole kovin lähellä toisiaan. Ei siis muuta kuin laseja metsästämään, olin kyllä aloittanut projektia aikaisemmin, eli näkö oli tarkastettu optikolla, joka ei muuten puhunut sanaakaan englantia. Elekieli toimi silti hiton hyvin ja 1.0 näkö tuli heittämällä, sama tuli muuten vanhoillakin linsseillä. (asteikko loppui 1.0) Speksit näytti tutuille, eli about sama vahvuus ja about sama hajataitto. Ilmeisesti näön heikkeneminen on pysähtymässä.
Outoa kuvittelin, että näkö olisi heikentynyt taas aavistuksen, kun kauempana olevat kyltit ovat hieman epäselviä. Ehkä olen tottunut vaatimaan liikaa? Muistuu mieleen kun oli viimeksi optikolla piilolinssien takia:
- Mitä tässä toisella rivillä lukee?
- Mä pystyn lukemaan alinta riviä
Lisää testejä ja vähän ajan jälkeen optikko toteaa:
- Minä en ole koko 20v uran aikana nähnyt yhtä tarkkaa näköä korjattuna.
Ehkä sitä alkaa vain olla liian tottunut siihen tarkkaan näköön? Etenkin kun piilolinsseillä ilman hajataiton korjausta tai -0.25 liian heikoilla laseilla pääsee yleensä norminäön mukaiseen tulokseen optikolla.
No onneksi lauantaina tuli käytyä useammalla optikolla ja tänään vielä kahdella. Lukemattomia kehysten sovittamista myöhemmin löysin sen vähiten huonon vaihtoehdon. Parin päivän päästä tulee lasit, siihen asti pärjään piilolinsseillä. Tuolta osin siis kaikki about hyvin.
Toinen riesa olikin alkava sairastuminen. Oli vähemmän mukavaa huomata optikkoja kohti kävellessä, että voima valuu pois ja nivelissä alkaa tuntua. Selvät kuumeen merkit. Hienoa, töissä kun oli kiirettä, niin tämä päälle. No ei tunnu ainakaan vodkalääkityksellä paranevan, taidan viettää siis huomisen kotosalla.
Inhottavinta tuossa oikeastaan on kun tietää miten sairastaa. Sitä pysyy jaloillaan todella kauan, mutta keskittymiskyky taantuu pikkulapsen tasolle. Töissä siis jomottaisi ja tuijottaisin vain ruutua, kuin avannosta nostettu ahven jäällä makaavaa kairaa. Mikään ei siis etenenisi, tai luvassa olisi ainakin reilusti virheiden korjauksia. Plaah. Luvassa on kiireinen loppuviikko.
keskiviikko 18. marraskuuta 2009
Sairaalakierros, osa 2
Osa 1 oli siis vuosi sitten Kiinassa, siellä sattui ja tapahtui. Ei se mitään, pieni ja sitkeä Puola päätti tulla kisaan mukaan. Miten tässä modernissa Davidin ja Goljatin kohtaamisessa oikein kävikään? Parasta kai aloittaa ihan alusta.
Oli sateinen ilta ja äiti ja sisko tulivat kyläilemään, suuntana oli toisin Berliini. Sieltä löytyi kiva hotelli, perheen pyörittämä varmaan satavuotiaassa talossa ja antiikkisessa hississä oli penkitkin ja autenttinen natina sekä tunnelma. Korkeat huoneet ja hienoja valokuvia huoneissa. Varsin kotoisa paikka. Me like. Seuraavan päivän Berliinikierroksellakin sai kävellä aivan riittävästi, muut meni turistibussilla, itse kävelin puoli päivää ympäri kaupunkia.
Päästiinhän sitä tietysti takaisin Szczeniinkin ja yksi kaunis yö sisko alkoi voida huonosti, me veikattiin ruokamyrkytystä ja aamulla kaikki näyttikin jo paremmalle. Työpäivän aikana toinen alkoi voida huonommin ja kaivelin mahdollisimman läheltä yksityisen klinikan, tietty kävelemällä lähimpään hotelliin ja kysymällä sieltä (firman käyttämän puhelinvaihde oli aina varattu), aika tuli. Tiskillä yksi puhui englantia, englanninkielinen tohtori löytyi ja aikaa kysellessä annettiin lappu, jossa oli joku numero ja kellonaika, hienoa tästä on hyvä jatkaa.
Klinikalle mennessä sisko oli jo niin huonossa kunnossa, että 500m matka mentiin taksilla. Lapussa lukee 27 ja 14:20. Aulassa oli juteltu, että kakkoskerrossessa. Siellä on huone 227, hoitajalta kysellessä se käy kassalla ja kertoo, että kerros alempana. Siellä on huone 127, nollakerroksessa on pelkkä aula. Siellä lappua näytettäessä katsotaan koneelta ja kirjoitetaan 125, joka osoittautui oikeaksi huoneeksi.
Kukaan ei kuitenkaan kertonut etukäteen, että ensin on käytävä kakkoskerroksessa rekisteröitymässä ja maksamassa, että saadaan oikeat dokumentit. Helvetti, sinne siis ja tiskin takana ei puhuta kuin pari sanaa englantia, mutta kyllä siitä selvitään. Kello on jo lähes kolme, takaisin vastaanotolle. Selviää, että toinen maaginen luku 27 on lääkärin jonotusnumero, muutaman potilaan jälkeen selviää, että viereisellä pariskunnalla on 21.. mitä vit? Jonon pituutta ja käyntien kestoa katselemalla päätyy nopeasti lopputulokseen, että pari tuntia menee. No onnistuttiin etuilemaan jonossa, kun muut oli lähinnä flunssapotilaita ja toinen taas hyvä, että pystyssä pysyy osastoa. Toisin sieltä tuli kuittaus, että jossain sisäelimissä tämä on ja täällä ei voida auttaa. Lappu mukaan ja osoite, sitten taksilla paikalliseen sairaallaan.
Siellä katsottiin vähän ympärille, että just joo. Jos yksitysklinikalla oli ankean näköistä ja liikaa ruukaa, niin se paikka oli kuin kauhuelokuvasta. Ränsistynyt sairaalla, jossa oli vain mies tiskin takana. Yllätten klinikka tuntui siistille, etenkin vessassa käydessä, hmm.. ei kunnolla valoja, piti jättää ovi auki, että näki olla pöntöllä ja rakennuksen vaikutelma oli sellainen, että se oli tehty sodan jälkeen, nostettu malja suurelle johtajalle ja sitten unohdettu antaa talonmiehelle rahaa hiilien ja korjaustarvikkeiden ostoon. Eikä muuten lämmityshiiliinkään, kun kyseessä oli pirun kylmä paikka. Aatteenpalohan ja hyvä puhehan korvaa tunnetusti puuttuvat resurssit.
Palvelu toimi silti mukavasti, englanti taipui klinkikkaa paremmin ja paljon nopeammin. Paljon paikasta toiseen juoskentelua ja tutkimuksia myöhemmin oltiin toisella puolella, rempattu, valoisa, ihmisiä ja muutenkin modernin oloista. Hyvän alun jälkeen siis Puola tippui kisasta Kiinan kanssa. Kiinassa oli sentään sairaalassa suljettuja kerroksia, ankean oloista ja niin paljon potilaita aulassa, huoneissa ja vähän käytävilläkin, että tuntui sille, että idea taisi olla käyttää vaikka kenkälusikkaa, että porukka mahtuu siihen osaan sairaalaan jossa on vielä sähköt ja vettä ei sada sisälle. Ynnä joka ikinen toimenpide käytiin erikseen maksamassa käteisellä aulan tiskillä.
Homma eteni mukavasti, odotusajat oli lyhyitä ja byrokratiaa ei ollut kauheasti. Henkilökunnalle siis isot kiitokset. Syyksi paljastui munuaiskivet, lähinnä siellä pystytiin saattamaan toista parempaan kuntoon. Tiputus etenin sen verran hitaasti, että napatiin taksi ja karattiin hetkeksi syömään, kun kello lähestyi kahdeksaa ja edellinen ruoka oli aamupala, samalla saatiin ostettua pikaisesti suomentuliaiset. Siskota tuli terveisiä, että tuli toinenkin tippa. Eli tullakkaan tullakkaan taksilla kotiin, joten ei kun sairaalan osoitetta kyselemään, ruokaa ja vettä reppuun ja taksilla takaisin sairaalaan. Sieltä päästiinkin onneksi pois toisen tipan loppuessa, eikä tarvinnut jäädä yöksi.
Enemmän tai vähemmän nukutun yön jälkeen alkoi reippaasti lääkkeiden haulla apteekista, jossa ei puhuttu sanaakaan englantia. Reseptillä ja rahalla homma hoituu, mutta sitten meno meni pantomiiniksi, kun yritti selvittää montako tablettia, mihin aikaan ja minne..
Viimein etappi olikin "järkkää kyyti" projekti. Olisi pitänyt tehdä aiemmin, mutta käydään tohtorilla visitti kun meni sarjaan ei tiedetä päästäänkö sairaalasta yöksi kotiin, vai ei excursioksi, niin se oli tekemättä. Olin vain selvittänyt pari firmaa jotka hoitaa kuljetuksia ja muistin aikataulut ulkoa.
Hmm. Junaan ei enää ehdi, firman käyttämän shuttlefirman nettisivut oli alhaalla, mutta omalle koneelle arkistoitu lippuvarauksen kopiossa oli numero.
Soitettaessa ei voittoa, ainoa bussi jolla ehtii on täynnä ja yksityisshutleen ei ole kuskeja. Stana. Tiesin enää yhden kuskausfirman siellä tärppäsi. Muut vaihtoehdot olisivat olleet nappaa taksi, joka suostuu ajamaan Berliiniin asti (ja toivoa, että se on halvempi, mitä shuttlefirman limo), tai hanki uudet lennot. Tässä vaiheessa se, puheluvarauksen jälkeen aikaa oli 40min ja se, että taksikuski ei karttaa näytettäessä osunut just kohdalle (saman aukion aivan toiseen laitaan isolle hotellille) ja osannut lainkaan englantia oli pieni vastoinkäyminen. Päästiin silti riittävän lähelle pysäkkiä. Bussi ei siis lähtenyt jostain firman edestä, vaan meni kaupungin läpi, tjsp ja normibussipysäkiltä ja ennakkoviisaana otin kannettavan mukaan, jossa oli netistä haettu kartta pysäkeistä avoimena selaimessa.
Oikea pysäkki löytyi ja ajoissa, joten äiti ja sisko pääsivät matkaan (loppumatka menikin niin sujuvasti, kuin olosuhteet antoi myöten ja sisko suomalaiseen sairaalaan) ja minä toimistolle. Työinto oli vain jossain ihan hukassa. Menee se päivä näemä horroksessa pikkuongelmia selvitellenkin.
Oli sateinen ilta ja äiti ja sisko tulivat kyläilemään, suuntana oli toisin Berliini. Sieltä löytyi kiva hotelli, perheen pyörittämä varmaan satavuotiaassa talossa ja antiikkisessa hississä oli penkitkin ja autenttinen natina sekä tunnelma. Korkeat huoneet ja hienoja valokuvia huoneissa. Varsin kotoisa paikka. Me like. Seuraavan päivän Berliinikierroksellakin sai kävellä aivan riittävästi, muut meni turistibussilla, itse kävelin puoli päivää ympäri kaupunkia.
Päästiinhän sitä tietysti takaisin Szczeniinkin ja yksi kaunis yö sisko alkoi voida huonosti, me veikattiin ruokamyrkytystä ja aamulla kaikki näyttikin jo paremmalle. Työpäivän aikana toinen alkoi voida huonommin ja kaivelin mahdollisimman läheltä yksityisen klinikan, tietty kävelemällä lähimpään hotelliin ja kysymällä sieltä (firman käyttämän puhelinvaihde oli aina varattu), aika tuli. Tiskillä yksi puhui englantia, englanninkielinen tohtori löytyi ja aikaa kysellessä annettiin lappu, jossa oli joku numero ja kellonaika, hienoa tästä on hyvä jatkaa.
Klinikalle mennessä sisko oli jo niin huonossa kunnossa, että 500m matka mentiin taksilla. Lapussa lukee 27 ja 14:20. Aulassa oli juteltu, että kakkoskerrossessa. Siellä on huone 227, hoitajalta kysellessä se käy kassalla ja kertoo, että kerros alempana. Siellä on huone 127, nollakerroksessa on pelkkä aula. Siellä lappua näytettäessä katsotaan koneelta ja kirjoitetaan 125, joka osoittautui oikeaksi huoneeksi.
Kukaan ei kuitenkaan kertonut etukäteen, että ensin on käytävä kakkoskerroksessa rekisteröitymässä ja maksamassa, että saadaan oikeat dokumentit. Helvetti, sinne siis ja tiskin takana ei puhuta kuin pari sanaa englantia, mutta kyllä siitä selvitään. Kello on jo lähes kolme, takaisin vastaanotolle. Selviää, että toinen maaginen luku 27 on lääkärin jonotusnumero, muutaman potilaan jälkeen selviää, että viereisellä pariskunnalla on 21.. mitä vit? Jonon pituutta ja käyntien kestoa katselemalla päätyy nopeasti lopputulokseen, että pari tuntia menee. No onnistuttiin etuilemaan jonossa, kun muut oli lähinnä flunssapotilaita ja toinen taas hyvä, että pystyssä pysyy osastoa. Toisin sieltä tuli kuittaus, että jossain sisäelimissä tämä on ja täällä ei voida auttaa. Lappu mukaan ja osoite, sitten taksilla paikalliseen sairaallaan.
Siellä katsottiin vähän ympärille, että just joo. Jos yksitysklinikalla oli ankean näköistä ja liikaa ruukaa, niin se paikka oli kuin kauhuelokuvasta. Ränsistynyt sairaalla, jossa oli vain mies tiskin takana. Yllätten klinikka tuntui siistille, etenkin vessassa käydessä, hmm.. ei kunnolla valoja, piti jättää ovi auki, että näki olla pöntöllä ja rakennuksen vaikutelma oli sellainen, että se oli tehty sodan jälkeen, nostettu malja suurelle johtajalle ja sitten unohdettu antaa talonmiehelle rahaa hiilien ja korjaustarvikkeiden ostoon. Eikä muuten lämmityshiiliinkään, kun kyseessä oli pirun kylmä paikka. Aatteenpalohan ja hyvä puhehan korvaa tunnetusti puuttuvat resurssit.
Palvelu toimi silti mukavasti, englanti taipui klinkikkaa paremmin ja paljon nopeammin. Paljon paikasta toiseen juoskentelua ja tutkimuksia myöhemmin oltiin toisella puolella, rempattu, valoisa, ihmisiä ja muutenkin modernin oloista. Hyvän alun jälkeen siis Puola tippui kisasta Kiinan kanssa. Kiinassa oli sentään sairaalassa suljettuja kerroksia, ankean oloista ja niin paljon potilaita aulassa, huoneissa ja vähän käytävilläkin, että tuntui sille, että idea taisi olla käyttää vaikka kenkälusikkaa, että porukka mahtuu siihen osaan sairaalaan jossa on vielä sähköt ja vettä ei sada sisälle. Ynnä joka ikinen toimenpide käytiin erikseen maksamassa käteisellä aulan tiskillä.
Homma eteni mukavasti, odotusajat oli lyhyitä ja byrokratiaa ei ollut kauheasti. Henkilökunnalle siis isot kiitokset. Syyksi paljastui munuaiskivet, lähinnä siellä pystytiin saattamaan toista parempaan kuntoon. Tiputus etenin sen verran hitaasti, että napatiin taksi ja karattiin hetkeksi syömään, kun kello lähestyi kahdeksaa ja edellinen ruoka oli aamupala, samalla saatiin ostettua pikaisesti suomentuliaiset. Siskota tuli terveisiä, että tuli toinenkin tippa. Eli tullakkaan tullakkaan taksilla kotiin, joten ei kun sairaalan osoitetta kyselemään, ruokaa ja vettä reppuun ja taksilla takaisin sairaalaan. Sieltä päästiinkin onneksi pois toisen tipan loppuessa, eikä tarvinnut jäädä yöksi.
Enemmän tai vähemmän nukutun yön jälkeen alkoi reippaasti lääkkeiden haulla apteekista, jossa ei puhuttu sanaakaan englantia. Reseptillä ja rahalla homma hoituu, mutta sitten meno meni pantomiiniksi, kun yritti selvittää montako tablettia, mihin aikaan ja minne..
Viimein etappi olikin "järkkää kyyti" projekti. Olisi pitänyt tehdä aiemmin, mutta käydään tohtorilla visitti kun meni sarjaan ei tiedetä päästäänkö sairaalasta yöksi kotiin, vai ei excursioksi, niin se oli tekemättä. Olin vain selvittänyt pari firmaa jotka hoitaa kuljetuksia ja muistin aikataulut ulkoa.
Hmm. Junaan ei enää ehdi, firman käyttämän shuttlefirman nettisivut oli alhaalla, mutta omalle koneelle arkistoitu lippuvarauksen kopiossa oli numero.
Soitettaessa ei voittoa, ainoa bussi jolla ehtii on täynnä ja yksityisshutleen ei ole kuskeja. Stana. Tiesin enää yhden kuskausfirman siellä tärppäsi. Muut vaihtoehdot olisivat olleet nappaa taksi, joka suostuu ajamaan Berliiniin asti (ja toivoa, että se on halvempi, mitä shuttlefirman limo), tai hanki uudet lennot. Tässä vaiheessa se, puheluvarauksen jälkeen aikaa oli 40min ja se, että taksikuski ei karttaa näytettäessä osunut just kohdalle (saman aukion aivan toiseen laitaan isolle hotellille) ja osannut lainkaan englantia oli pieni vastoinkäyminen. Päästiin silti riittävän lähelle pysäkkiä. Bussi ei siis lähtenyt jostain firman edestä, vaan meni kaupungin läpi, tjsp ja normibussipysäkiltä ja ennakkoviisaana otin kannettavan mukaan, jossa oli netistä haettu kartta pysäkeistä avoimena selaimessa.
Oikea pysäkki löytyi ja ajoissa, joten äiti ja sisko pääsivät matkaan (loppumatka menikin niin sujuvasti, kuin olosuhteet antoi myöten ja sisko suomalaiseen sairaalaan) ja minä toimistolle. Työinto oli vain jossain ihan hukassa. Menee se päivä näemä horroksessa pikkuongelmia selvitellenkin.
sunnuntai 8. marraskuuta 2009
Elävää musiikkia, dominoseiniä ja vääriä junia
Taas yksi viikko takana, tällä kertaa olikin luvassa tavallista enemmän elävää musiikkia. Maanantaina harvinaisen hyvää ruokaa pianistin soittaessa taustalla. Pihviä ja maustevoita osaan tehdä itsekkin, mutta valkosipulikeitto yllätti perin positiivisesti. Se pitää kyllä opetella. Pari päivää myöhemmin kahvilassa oli poppia ja vähän jazzahtavaa musiikkia soittava talonbändi, mutta ilohan irtosi viikonloppureissulla Berliinissä.
Dredgin keikkallehan tänne tuli saavuttua, mutta lämppärikin vaikutti. Siis ihan kuin ameriikan serkkujen Apocalyptica, viulisti, sellisti ja rumpali. Toimi aika hienosti ja ei ne mitään hempeitä kappaleita soittaneet, vaan kiukkua kiukkua riitti. Samat sedät heilui muuten Dredgin keikallakin muutamassa kappaleessa. Hieno keikka, kiva paikka. Mielipiteeseen saattaa tietty vaikuttaa 5.5€ 0.5l valkoviinitupit. Italialaisessa ravintolassa 0.5l viiniä oli jo 7,9€, olenkohan joutunut riiston uhriksi?
Jatkopaikaksi löytyi joku nuorison suosima rockbaari, hieman underground fiilistä siellä oli bilepuolella, pubin puolella oli taas ryhmäkaraokea.. No Oasiksen wonderwall kuulosti hyvälle, rokimmat vedot ei. No paikka nokitti kyllä aika helposti Inferon ja Hellän, karaokesta huolimatta.
Ai niin, majoitus kun oli nuorisohotellissa, niin ikkunastahan oli kerrassaan upea maisema. Joki, ruskaisia puita ja puiden oksissa roikkumassa pari hengaria, housut ja kondoomi. Jollain taisi käydä flaksi, hieno nomma, mutta ei sitä riisumista silti noin nopeasti kannata suorittaa.. Tai no nythän ollaan Saksassa, maassa maan tavalla, buck dich, snell! ;-)
Bonuksena hostellin aulasta sai niin paljon kahvia, kun vain kykeni juomaan. Huolto pelasi kerrankin kunnolla.
Berliinissä oli muurin murtumisen 20v juhlat päällä, tai virallinen päivähän on vasta ensiviikolla. Sinne oli tehty betonnidominoista pitkä rivi, kaikki oli maalattu eri koulujen ja taitelijoiden toimesta. Dominoluoteen takia se oli kuin muuri, joka kiersi kaupungilla, mutta avoin ja läpi olisi päässyt kävelemään, ellei se olisi ollut aitojen takana vartioituna. Hieno idea tehdä avoin muuri muurin murtumisen kunniaksi ja aidata se. Toisin se kyllä näyttää sille, että muurin murtumispäivänä se kaadetaan dominojen tapaan. Ilman aitaa ja vartiointia jollekkin voisi tulla vähän liian suuri kiusaus kaataa se etuajassa. Ikäänkuin se Ruotsin olkipukki, josta on aina kansainvälinen vedonlyönti päällä, että palaako se etuajassa. Yhtenä vuonnahan se ei muistaakseni palanut, kun raggarit ajoi sen yli autolla.. :)
No hienoja maalauksia, mukava kaupunki ja upea sääkin turistikierrospäivänä. Täytyy käydä uudestaankin, vain 2h matkaa ja liikkuminen on melko edullista. Toisin paluumatkaan paloi reilusti enemmän aikaa. Ratatöitä, siten pieniä muutoksia systeemissä ja tiedotukset saksaksi. Eli paljon ihmettelyä laiturilla ja useammalla lähijunalla sekoilua, kunnes päästiin asemalle, josta juna oikeasti lähti Puolaa kohti. Siinäkin oltiin sitten ihan väärällä lipulla menossa..
Onkohan tämä muuten laiskuutta, vai vanhuutta, kun noin lähellä olevassa kaupngissa tuli käytyä vasta 2kk Szczecinissä oleskelun jälkeen? Jos kävisi vielä ennen joulua Amsterdamissa, kerran se on suoran junayhteyden päässä.
Dredgin keikkallehan tänne tuli saavuttua, mutta lämppärikin vaikutti. Siis ihan kuin ameriikan serkkujen Apocalyptica, viulisti, sellisti ja rumpali. Toimi aika hienosti ja ei ne mitään hempeitä kappaleita soittaneet, vaan kiukkua kiukkua riitti. Samat sedät heilui muuten Dredgin keikallakin muutamassa kappaleessa. Hieno keikka, kiva paikka. Mielipiteeseen saattaa tietty vaikuttaa 5.5€ 0.5l valkoviinitupit. Italialaisessa ravintolassa 0.5l viiniä oli jo 7,9€, olenkohan joutunut riiston uhriksi?
Jatkopaikaksi löytyi joku nuorison suosima rockbaari, hieman underground fiilistä siellä oli bilepuolella, pubin puolella oli taas ryhmäkaraokea.. No Oasiksen wonderwall kuulosti hyvälle, rokimmat vedot ei. No paikka nokitti kyllä aika helposti Inferon ja Hellän, karaokesta huolimatta.
Ai niin, majoitus kun oli nuorisohotellissa, niin ikkunastahan oli kerrassaan upea maisema. Joki, ruskaisia puita ja puiden oksissa roikkumassa pari hengaria, housut ja kondoomi. Jollain taisi käydä flaksi, hieno nomma, mutta ei sitä riisumista silti noin nopeasti kannata suorittaa.. Tai no nythän ollaan Saksassa, maassa maan tavalla, buck dich, snell! ;-)
Bonuksena hostellin aulasta sai niin paljon kahvia, kun vain kykeni juomaan. Huolto pelasi kerrankin kunnolla.
Berliinissä oli muurin murtumisen 20v juhlat päällä, tai virallinen päivähän on vasta ensiviikolla. Sinne oli tehty betonnidominoista pitkä rivi, kaikki oli maalattu eri koulujen ja taitelijoiden toimesta. Dominoluoteen takia se oli kuin muuri, joka kiersi kaupungilla, mutta avoin ja läpi olisi päässyt kävelemään, ellei se olisi ollut aitojen takana vartioituna. Hieno idea tehdä avoin muuri muurin murtumisen kunniaksi ja aidata se. Toisin se kyllä näyttää sille, että muurin murtumispäivänä se kaadetaan dominojen tapaan. Ilman aitaa ja vartiointia jollekkin voisi tulla vähän liian suuri kiusaus kaataa se etuajassa. Ikäänkuin se Ruotsin olkipukki, josta on aina kansainvälinen vedonlyönti päällä, että palaako se etuajassa. Yhtenä vuonnahan se ei muistaakseni palanut, kun raggarit ajoi sen yli autolla.. :)
No hienoja maalauksia, mukava kaupunki ja upea sääkin turistikierrospäivänä. Täytyy käydä uudestaankin, vain 2h matkaa ja liikkuminen on melko edullista. Toisin paluumatkaan paloi reilusti enemmän aikaa. Ratatöitä, siten pieniä muutoksia systeemissä ja tiedotukset saksaksi. Eli paljon ihmettelyä laiturilla ja useammalla lähijunalla sekoilua, kunnes päästiin asemalle, josta juna oikeasti lähti Puolaa kohti. Siinäkin oltiin sitten ihan väärällä lipulla menossa..
Onkohan tämä muuten laiskuutta, vai vanhuutta, kun noin lähellä olevassa kaupngissa tuli käytyä vasta 2kk Szczecinissä oleskelun jälkeen? Jos kävisi vielä ennen joulua Amsterdamissa, kerran se on suoran junayhteyden päässä.
perjantai 6. marraskuuta 2009
Tulin, näin, palasin
Suomen viikonloppukin tuli vietettyä, aika vauhdilla sekin meni. Polttareissa rallia ajamassa, taustalta puuttui vain "Teuvo, maanteiden kuningas soimasta" kun tuli edettyä kylki edellä mutkaan. Kivaa oli, rattia sai veivata hulluna ja mutkaan mennessä ottaa perän irti kaasulla, että nokka lähti oikaan suuntaan. :)
Suljettu rata, vanhat takavetovolvot turvakaarilla, kuppi-istuimilla ja nelipistevöillä ja tietty kypärät päässä. Kaikkea kivaa sitä löytää suomenmaalta, kun viitsii vain etsiä.
Kaiken syömisen ja kavereiden näkemisen ohessa tuli nähtyä miten paljon kynttilöitä saa laitettua hautausmaalle ja todettua, että kyllä Tampereen Arboretumin ruska voitaa Puolalaisen version aika kevyesti. Ai niin, omassa asunnossa oli vielä stereot tallella ja pyykkikoneet olivat lisääntyneet. Eli kaikki hyvin.
Kivaa oli, mutta nopeastihan sen paluumatka tuli eteen. Oudointa Tampereella oli oikeastaan soittaa omaa ovikelloa, kun on kuitenkin oma asunto, omat tavarat, mutta siellä ei asu enää. Samoin Puolan kotiin paluu tuntui oudon kotoisalle. Kyllä Tampere on silti se kotipaikka, mutta ihmeen nopeasti sitä edelleen sopeutuu uusiin paikkoihin.
Ehkä olisi erillainen ääni kellossa, jos ei tietäisi, että työkomennus on vain tilapäinen. Pieninä annoksina tilapäinen elämä on mukavan huoletonta. Elämää ei kannata rakentaa uudestaan, kun muutaman kuukauden päästä se vedetään taas uusiksi. Voi vain olla ja unohtaa murheet. Selkeä ero perinteiseen arkeen, jossa käydään töissä ja odotellaan viikonloppuja, tai lomia, kun arkena ei ehdi tehdä juuri mitään ihmeellistä. (Ellei mene suoraan töistä)
Peli-illat, illalliset tai muut on huomattavasti helpompi järjestää, kun expateilla ei ole samanlaisia siteitä, mitä kotimaassa, jossa menoja saa välistä sovitella viikon, parin päähän. Suomessa aina etsitään kavereiden lapset tarhasta, iltavuorojen, harrastepäivien yms välistä vapaita hetkiä. Tulee hieman nuoruusvuodet mieleen, kun pystyi melkein soittamaan kaverille: "keitkö kahvia, jos tuon pullaa?"
Suljettu rata, vanhat takavetovolvot turvakaarilla, kuppi-istuimilla ja nelipistevöillä ja tietty kypärät päässä. Kaikkea kivaa sitä löytää suomenmaalta, kun viitsii vain etsiä.
Kaiken syömisen ja kavereiden näkemisen ohessa tuli nähtyä miten paljon kynttilöitä saa laitettua hautausmaalle ja todettua, että kyllä Tampereen Arboretumin ruska voitaa Puolalaisen version aika kevyesti. Ai niin, omassa asunnossa oli vielä stereot tallella ja pyykkikoneet olivat lisääntyneet. Eli kaikki hyvin.
Kivaa oli, mutta nopeastihan sen paluumatka tuli eteen. Oudointa Tampereella oli oikeastaan soittaa omaa ovikelloa, kun on kuitenkin oma asunto, omat tavarat, mutta siellä ei asu enää. Samoin Puolan kotiin paluu tuntui oudon kotoisalle. Kyllä Tampere on silti se kotipaikka, mutta ihmeen nopeasti sitä edelleen sopeutuu uusiin paikkoihin.
Ehkä olisi erillainen ääni kellossa, jos ei tietäisi, että työkomennus on vain tilapäinen. Pieninä annoksina tilapäinen elämä on mukavan huoletonta. Elämää ei kannata rakentaa uudestaan, kun muutaman kuukauden päästä se vedetään taas uusiksi. Voi vain olla ja unohtaa murheet. Selkeä ero perinteiseen arkeen, jossa käydään töissä ja odotellaan viikonloppuja, tai lomia, kun arkena ei ehdi tehdä juuri mitään ihmeellistä. (Ellei mene suoraan töistä)
Peli-illat, illalliset tai muut on huomattavasti helpompi järjestää, kun expateilla ei ole samanlaisia siteitä, mitä kotimaassa, jossa menoja saa välistä sovitella viikon, parin päähän. Suomessa aina etsitään kavereiden lapset tarhasta, iltavuorojen, harrastepäivien yms välistä vapaita hetkiä. Tulee hieman nuoruusvuodet mieleen, kun pystyi melkein soittamaan kaverille: "keitkö kahvia, jos tuon pullaa?"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)